"Kun ampuminen oli toimitettu, hyökkäsi tohtori Vallenius uhrien kimppuun ja irrotti heidän päänsä - tieteellistä tutkimusta varten", kirjoittaa Hennalan punavanki Emil Lehto Koskelta.
Hennalan leirillä 1918 lääkärinä ollut Matti Vallenius (myöh. Orkomies) oli ilmeisesti kiinnostunut eugeniikasta eli rodunjalostustieteestä, jonka tutkimusmetodeihin kuului muun muassa kallojen mittaus. Italialainen vankilalääkäri Cesare Lombroso oli vankien kalloja mittailemalla saanut mielestään todistettua, että rikolliset ovat ihmislajin alalaji ja rikokset voidaan päätellä jo etukäteen ihmisen kallonmuodosta. Esimerkiksi aseellisella ryöstäjällä ja raiskaajalla oli oma erityinen kallonmuotonsa. Lombroson seuraajat eivät saaneet todistettua tuloksia, mutta Hennalassa se ei haitannut.
Hennalan vankisairaala oli kokeilulaboratorio, jossa nälkään kuolemassa olleet ihmiset makasivat vierekkäin isorokkoisten, tuhkarokkoisten ja espanjantautisten kanssa. Ei olekaan ihme, että tarttuvat taudit lisääntyivät nopeasti. Etelä-Suomen Sanomien mukaan 1. kesäkuuta isorokkoisia oli leirillä 30 ja 4. kesäkuuta jo 55. Lisäksi isorokko oli levinnyt myös Okeroisiin ja Herralaan. Vaikka Hennalan alueella oli 51 rakennusta, kaikki sairaat pidettiin toukokuussa kasarmi 4:ssä. Tautien tartuttaminen ei johtunut tiedonpuutteesta, koska ensimmäinen sotasairaalaan palkattu lääkäri oli Helsingin yliopiston entinen hygienian professori Vilhelm Sucksdorff. Hän oli väitellyt tohtoriksi tarttuvien tautien ehkäisystä Leipzigissä ja toiminut Hälsovård-lehden päätoimittajana vuosikausia.
Sairaalan ylilääkärinä toimi Hollolan kunnanlääkäri ja Tornatorin tehdaslääkäri Johan Vitali, joka vankina olleen Väinö Salmen mukaan kieltäytyi hoitamasta venäläisiä vankeja. Kun sairaalassa vankityötä tehneet punaiset sairaanhoitajat olivat pyytäneet Vitalia hoitamaan venäläispotilaan mätivän jalan, Vitali oli tokaissut: "Mäkeen se menee kuitenkin!" Sairaanhoitajien kyynelehtiessä Vitali oli Salmen mukaan ärjäissyt: "Ryssän huorat, vielä kehtaattekin ulvoa. Hävetkää!"
Tarkoituksellinen nälkiinnyttäminen johti leirillä satojen vankien kuolemaan. Sairailla vangeilla ei ollut mahdollisuutta edes nilan, ruohon, nokkosten, matojen ja sammakoiden syöntiin, jolla osa terveistä onnistui säilymään elossa. Sairaat eivät ymmärrettävästi itse hakeutuneet sairaalaan, koska tiesivät ennusteen.
"Sain näköpiiriini vankileiriaikaisen sairaalan. Me saman seudun pojat raahasimme sinne kerran kuolevaa toveriamme, jolloin pääsimme toteamaan, että sairasvuoteissa oli lankut patjojen tilalla. Henkilökunnasta oli paikalla ainoastaan ruumiinkantajat, jotka nekin olivat vankien joukkoon kuuluvia. Muuta henkilökuntaa tuskin kukaan näki sairaalan seutuvilla liikuskelevan", muistelee Lauri Mankki Kuusankoskelta.
Hennalan sairaalassa kuoli vain muutamia naisia. Naisten miehiä paremman selviytymisen on arveltu johtuneen naisten vähäisemmästä ravinnontarpeesta sekä tarkemmasta hygienianhoidosta. On myös mahdollista, että naiset olivat yhteisöllisempiä ja pitivät parempaa huolta toisistaan kuin miehet. Muistitiedon mukaan naiset jakoivat hankkimiaan ruokatarpeita naistovereiden lisäksi myös miehille, kuten urjalalainen Anna Kallio, jonka rakastettu kuoli Hennalan sairaalassa.
"Seuraavana päivänä menin taas sairaalaan, vein Väinölle kaikki matkaevääni, en jättänyt itselleni mitään. Siintä oli mieleni hyvä, että hän sai edes yhden kerran syödä tarpeekseen. Me puhuttiin kumpikin kokemuksistamme ja kotona luvattiin puhella enämpi. Hän vakuutti, että vielä ollaan yhdessä jos ei elämässä niin kuolemassa. Ne oli ikävät hetket, kun oltiin yhdessä itkimme molemmat, kun sanoimme hyvästit. Astuessani ulos oli askeleeni raskaat sillä aavistin, että tämä oli viimeinen näkemisemme ja siksi se myös jäi", muistelee Kallio.
Lähteet: Kansallisarkisto, Kansan Arkisto, Työväen Arkisto, ESS kesäkuu 1918, Lauri Mankin muistelmat Internetissä,Väinö Salmen Olin punikki 1967 ja Cesare Lombroso Criminal Man 2006.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti